Pelot on tehty voitettaviksi

Mä oon niin iloinen! Raskaasta koulupäivästä huolimatta jaksan vielä hymyillä ja oon niin ilonen, sillä voitin tänään pelkoni. Sen pelon, jota oon kantanut mun mielessä jo pitkän aikaa. Jos vähän avaan tätä pelkoani teille, saatte lukea pari lausetta hevosiin liittyen. Jos ei kiinnosta, jätä lukematta ja siirry kuviin.

Minulla on ollut viime talvesta lähtien hirveä pelko pellolla ratsastamisen suhteen. Viime talvena tuli tiputtua kiitolaukasta pää edellä hankeen niin, että ilmat lähti pihalle ja aivotärähdys tuli kaupanpäälle. Siitä jäi semmoiset traumat, että ei ole sen jälkeen paljon tullut Mossen kanssa reviteltyä pelloilla. 

Tänään sitten Sari sai mut houkuteltua sen kanssa pellolle ratsastamaan ja heti ensimmäisenä sanoin 'Mua pelottaa ihan hirveästi, en varmasti laukkaa tän elukan kanssa.' Mosse kun on innostuessaan sellainen, että perse lentää jopa kävellessä, että kyydissä pysyminen on vaakalaudalla. Rohkaistuin kuitenkin ravailemaan ja kun tunne oli hyvä ja hevonen oli osannut käyttäytyä nätisti huusin Sarille 'Nyt mä sen teen!' Nostin laukan ja laukkasin pitkän pätkän peltoa pitkin niin nopeaa kuin hevosen jaloista lähti, se oli niin upeaa. Se tunne siellä selässä, kun tajusi, että pelko oli siinä laukatessa lentänyt taivaantuuliin ja enää ei pelottanut ollenkaan. Se tunne oli niin sanoinkuvailemattoman hieno. Noinkin pienet asiat saa vaan olon niin hyväksi, että nyt olen vain pelkkää hymyä. Olin kotiin tullessa vielä tuplasti iloisempi, sillä äiti oli tuonut kaupasta viinirypäleitä ja kiivejä. Mä niin rakastan niitä molempia!

Eilen mun illasta teki ihanan; suklaa, villasukat ja kynttilät. Fiilistelin vain peiton alla lämpimässä maaten villasukat varpaiden peittona, kynttilöiden valossa ja suklaa kainalossa Serranoita katsoen- voin rehellisesti sanoa, että nautin kerrankin syksyn pimeydestä. Kerrankin oikeasti oli niin ihanaa, kun oli pimeää muuten kun olen tälläinen arkajalka pimeällä. 

Viime päivät olen muutenkin ollut ihmeellisen hyvällä tuulella, en vaan tiedä mistä se hyväntuulisuus tulee, mutta eipä se ainakaan pahitteeksi ole. Yleensä mun päästä nousee savua ja huudan kuin palosireeni, heh kai vaan olen niin negatiivinen, että aina tulee oltua pahalla päällä.

Odotan kuitenkin jo niin kovasti viikonloppua, vaikka ei itseasiassa tässä kouluviikossakaan mitään vikaa ole. Odotan sitä tunnetta niin paljon, että saa vain rauhassa levähtää oman kullan kainalossa ja nukkua niin pitkään kuin tahtoo- sitä odotan tällä hetkellä kaikista eniten. Ja ehkä vähän huomistakin pilke silmäkulmassa, koska huomenna taas mennään Sarin kanssa pellolle ratsastamaan ja jos huomenna uskaltautuisin jo enemmänkin revittelemään. Sen näkee sitten huomenna. Pelko on nyt ylitetty, ainakin melkein ja tästä on hyvä jatkaa muiden pelkojen ylittämistä. Onkos muut voittaneet itsensä ja pelkonsa viimeaikoina? Kertokaa mulle, miten sen teitte ja mitä pelkäsitte!